Olen taas saanut todeta tämän nuorimman kanssa, kuinka aika menee ihan hirmuista vauhtia!
Se pieni, joka vasta äsken potki masussa, niin nyt jo tapailee ensimmäisiä askeleita ja sanoja.
En voi lakata ihmettelemästä ajan kulua, mutta onneksi olen vuosien myötä oppinut arvostamaan tätä hetkeä ja olen oppinut nauttimaan kaikista pienistäkin asioista ja hetkistä lasten kanssa.
Aina ei tarvitse odottaa sitä "sit kunia," josta AIEMMINKIN KIRJOITIN.
"Sitten kun vauva oppii istumaan" ja "sitten kun vauva oppii kävelemään" jne.
Toki minäkin odotan, että lapsi kehittyy, mutta olen oppinut nauttimaan ja iloitsemaan asioista asia kerrallaan, siinä hetkessä ja odottamaan tulevaisuutta hötkyilemättä: ottamaan ikään kuin vastaan sen, mitä annetaan, ilman "sit kunia."
Olen kovin onnellinen, että minulla on mahdollisuus olla lasteni kanssa kotona.
Tämä aika on kuitenkin vain yksi elämänvaihe, joka ei kestä loputtomiin ja olen törmännyt niin moniin vanhempiin ihmisiin, jotka puhuvat, että antaisivat mitä vain jos saisivat takaisin ajan, jolloin lapset olivat vielä pieniä, että tiedän tämän ajan olevan todella arvokasta.
Toki aika kuultaa muistoja ja eivät ne kotiäidinkään päivät tosiaankaan ole aina ruusuilla tanssimista, mutta kenelläpä olisi?
Itse tiedän, että tämä on se, mitä haluan tällä hetkellä.
Päivä kerrallaan ja toivon, että voin sitten vanhana muistella tätä aikaa muistaen iloisia hetkiä, enkä surren sitä, että lasteni vauva-/lapsuusaika meni minulta ohi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun kommentoit!